Kaunis kaamos -kirjoituskilpailun 2023 voittajat

Kaunis kaamos -kirjoituskilpailun voittajat julkistettiin 7.1.2023 Enontekiön Hetassa. Onnittelut voittajille!

Aikuisten sarjaan osallistui 43 kirjoittajaa eri puolilta Suomea ja yksi ulkomailta. Palkintojen perusteena oli, että voittaneissa teksteissä kaunis kaamos -teema tuli hyvin esille ja kerronta oli johdonmukaisesta aiheessa pysyen. Käytetyt ilmaisut olivat tunnelmallisia, kekseliäitä, välillä tuttuja, mutta myös tuoreita. Tekstit olivat yhtenäisiä ja tiiviitä kokonaisuuksia, joissa kaamosta oli käsitelty monipuolisesti. Palkittavat kirjoitukset erottuivat kaikista kilpailuun osallistuneista kirjoituksista helppolukuisina. Parhaissa teksteissä edettiin hienosti kaamoksen hämärästä ja monista värisävyistä kohti kirkkaampaa valoa.

Nuorten sarjaan osallistui 10 kirjoittajaa, joista enemmistö oli Enontekiöltä. Voittajaksi valikoitui teksti, jossa tarinan juoni oli kekseliäs, kiinnostava ja hyvin rakennettu.

Aikuisten sarja

1.sija

Sineen taivaan

Hangessa näkyi jäljet, joita lähdin seuraamaan. Pakkanen kiristi nenää ja poskipäitä. Tuntui, että luonto puhui minulle hiljalleen omaa kieltään. Arktisen alueen taikaa, ajattelin. Enontekiön taivasta olin jo ihaillut eilisiltana, kun katsoin ylös mökkini edustalta. Taivaalla saattoi nähdä värien leikkivän keskenään, pääsi seuraamaan revontulien ilottelua. Niistä tuli tervetullut olo. Siemailin kaakaota jo monet reissut palvelleesta termarista, ja totesin mielessäni, että nyt uuden lumen satamisen jälkeen en enää tulisi löytämään jälkiä, joita alun perin lähdin seuraamaan. Lapissa aika jotenkin mukautuu ihmisen ja luonnon mukaan. Toisaalta sitä on enemmän käytettävissä ja toisaalta vähemmän, koska sitä unohtuu omia ajatuksiaan tutkimaan ja sinisyys ottaa haltuun maan matkaajan kuin joku laittaisi lämpimän paksun huivin kaulaasi hellästi, mutta määrätietoisesti. Kaakao maistui nyt erityisen hyvältä, lämmitti koko olemusta. Termarin lämmin höyry ja hengityksen ilman kosteus törmäilivät toisiinsa.

Lapissa taivaaseen jää sisimmässään kiinni, ihan kuin sitä pääsisi ihailemaan tavallista intiimimmin, lähempää. Taivaan sinisyys on kuin liukuvärjättyä. Kaamoksen ajan vesivärejä on vedetty suurella pensselillä yllemme liehuvaan sifonkikankaaseen. Taivaan sinikangas valtaa enemmän pinta-alaa sitä mukaa, kun katson sitä. Tunnen olevani pieni hiukkanen, luonnonvoimien armoilla. Vähän kuin olisin mennyt salaa naapurin aidan puolelle omenavarkaisiin, ja varoisin jokaista askelta ja kokisin, että jään tästä vielä kiinni, kävi niin tai näin. Pakkanen puri samalla sormiani ja varpaitani kuin kylminä pikkupistoksina, muistuttaen, että aina eteläsuomalainen arvioi alakanttiin Käsivarren Lapin luonnonvoimat, vaikka kuinka luulee olevansa varautunut olosuhteisiin.

Hetan kirkonkylässä taivaan sinen sifonki on ottanut paikan hallintaansa. Taivas näytti tanssivan sinisen eri vivahteissa nyt toista joulukuun viikkoa. Olin tarponut hangessa ylipakatun rinkkani kanssa, ja ajatellut vaihtaa Hetan alueelle jo viime viikolla, mutta tänään se tuntui erityisen hyvältä idealta ja luotan aina vaistooni matka-asioissa. Ei pidä lähteä matkaan liian aikaisin tai liian myöhään. Olin kohdannut paikallisia matkani varrella, mm. ystävällisen kalamiehen ja poromiehen, jotka sanojensa mukaan olivat aina valmiita auttamaan. Välillä tuntui, etteivät paikalliset ajatelleet, että tulisin pärjäämään, ja halusivat katsoa vähän, että mihinkähän tuo tyttö on menossa, pidetään vähän silmällä. Eksyminen oli kyllä käynyt omassakin mielessä mahdollisuutena, tai muu oma ajattelemattomuus tai hätiköinti. Olinhan täysin oman kotipuoleni ulottumattomissa ja luonto on erilaisen vaativa täälläpäin. Hölmöilystä rokotetaan. Unohdin kuitenkin nopeasti huoleni, sillä Hetan kirkonkylä tuntui ottavan minusta turvallisen otteen, ja yösija tarjosi takkatulen lämpöä ja tilaisuuden koota ajatuksia.

Jotakin turvallista on siinä, että täällä pohjoisessa elämän perusasiat ovat niitä, mistä onni koostuu. Täällä kupillinen kuumaa kahvia on kuin pieni minitaivas kuksan sisällä. Luonnossa nautittu pannukahvi eläytyy kaamoksen tunnelmaan, hehkuu vahvana ja tummapaahtoisena. Luonto tarjoaa täällä parastaan, jos vaan ottaa sen kaiken avoimena vastaan. On turha kiirehtiä ja hötkyillä, niin kuin etelässä on tapana. Ei täällä aika etene samoin, vaan viisarit ovat täälläpäin päättäväisiä mutta taipuisampia, ja tunnissa tuntuu olevan enemmän minuutteja sisällään. Päivä ja yö tuntuivat kuin yhdistyvän yhdeksi kokonaisuudeksi. Hengitys höyryää ulkona tummaa sinisyyttä vasten, iltatee polttelee kuumana emalimukissa, ja sielussa. Kömmin mökkini sisuksiin, kuin lämpimään syliin. Oli kiva tavata muita matkailijoita sattumalta tänään, ajattelin. Takkatuli sulatteli rauhakseen jäisiä sormiani ja varpaitani, ja uni tuli odotettua joutuisammin.

Paikallisen kokin valmistama maittava kokonaan luonnonantimista tehty ateria on sujahtanut vatsalaukkuuni ja sydämeeni seuraavana päivänä. Sain myös kuulla enemmän, miten alueella valmistetaan parhaimmat murkinat. Sain samalla vinkkejä parhaisiin näköalapaikkoihin. Paikallinen opas vie tänään kelkkareiteille, mitä olen niin odottanut. Täällä on hyvä tietää, mitä on tekemässä ja paikalliset tietävät paremmin kertoa, miten kannattaa toimia. Luonto on ystäväsi tai vihollinen sitä mukaa, miten itse älyät toimia ja noudatatko ohjeistuksia vai oletko itsepintainen matkaaja. Nyt olen suosiolla heittäytynyt rooliin, missä myönnän suoraan kokemattomuuteni, mutta tuon esiin innostukseni ja haluni oppia uutta.

Tunturikoivut piirtyvät ystävällisinä tovereina horisontissa kuin akvarellityön vedot kankaalla taiteilijan herkistä sormista syntyneinä. Ne kaartuvat luonnon rytmissä ja lumi tekee niille kuin vaatteet ylle. Ei tässä oikein voi kuin lumoutuneena ihmetellä, miten tunturimaisema on utuisenakin upea. Tunturikoivikot, pakkanen nenänpäässä ja lumiset nietokset, ne leikkivät yhdessä taivaan sinisen sifongin kanssa. Kaamosta ei tarvitse lähteä karkuun, vaan voi rohkeasti mennä sitä päin. Kaamos ei ole pimeyttä, vaan sinisiä hetkiä luonnon kanssa. Tässä on käsillä jotain Lapin Käsivarren taikaa, minkä edessä me olemme pieniä ja luonto on suuri.

Nimimerkki: Vaeltaja
(Marja Haapa, Helsinki)

2. sija

Kotiin

Vastaantulevan auton valot häikäisevät, olen väsynyt mutta haluaisin jo päästä perille.
Menneiden viikkojen työtaakka palavereineen, deadlineineen ja loputtoman riittämättömyyden tunteen kanssa on vienyt unet. Herään aamuyön tunteina pyörittelemään tulevan päivän ja viikon töitä. Tiedän ettei valvominen asioita ratkaise mutta keho on hälytystilassa ja aivot eivät suostu lepäämään. Aamuisin peilistä katsoo tummien renkaiden keskeltä toivoton ja miltei pelokas katse. Yhä useampana yönä puoliso on mennyt sohvalle yöksi, hän sanoo ettei pysty nukkumaan jos minä valvon. Toisinaan hän on jäänyt työpaikalle tai hotelliin yöksi. Nielaisen kuristavan tunteen vallassa, silmätkin sumenevat. Parasta pysähtyä jaloittelemaan.

Katselen joen vastarannalla vaaran rinnettä hämärän kietoessa maiseman syleilyynsä. Auringon vähäinen kajo on katoamassa mutta maisema hohtaa maagista valoa, viimeisiä heijastumia takanani olevaan tunturinrinteeseen. Sydämen syke voimistuu, kuulen veren kohinan ja tunnen hyvänolon virtaavan kehooni. Tässä hetkessä olen vahva ja varma: En enää palaa takaisin etelään. Parisuhde on hiipumassa ja työ imee kaiken elämänilon. Hiljaisina hetkinä kun ohi ei mene autoja, kuulen veden virtaavan jään alla, kuulen sen voiman. Kotini on täällä pohjoisessa, tulen aina kaipaamaan tänne, kuulun tänne. Täällä on kaikki millä on merkitystä. Kesä, syksy, talvi ja kevät. Kaamoksen rauha ja kesän hurma. Tunturit ja vaarat, jängät ja laaksot. Kesäkuussa sulavat viimeiset lumet. Vuomat ja järvet, purot ja putoukset. Tunturikoivut, kullerot ja hillat. Porot, hirvet, karhut ja naalit. Hyttyset, mäkäräiset ja paarmat. Kotkat, pöllöt ja kihut.

Täällä elävät vanhempani, sukuni ja ystäväni. Kuulen korvissani vereni virtauksen, sen rytmin. Miehet ja naiset kertomassa tarinoita nuotioilla ja kodissa, viestejä vuosisatain takaa, minun sukuni tarinoita. Kieli on kaunis ja pehmeä, viipyilevä ja voimakas. Sillä kuvataan rakkautta, hellyyttä ja kaipuuta. Onnentunne miltei pakahduttaa minut. Ihailen selkenevälle taivaalle syttyvien tähtien kauneutta, niiden valoa vuosien takaa. Aivan kuin huipennukseksi taivaalle syttyivät kaamoksen kauneimmat kukat, revontulet.

Ohiajava perhe katselee epäuskoisena näkyä, jossa levähdysalueella olevan auton vierestä lähtee hahmo juoksemaan kevein askelin. Ensivaikutelma oli ihmisestä mutta lähempänä hän näyttää pikemminkin porolta, joka kevyesti pää pystyssä jolkottaa siniseen hämärään niin vauhdikkaasti että näyttää kuin koparat eivät edes koskettaisi maata jokaisella askeleella. Ja samassa olento nouseekin siivilleen, kaartaa kadoten tunturin taakse. Häntä ei enää kahlitse ihmisten maailman aikataulut, aidat ja rajat. Yllä hohtaa kutsuvana vain ääretön taivas.

Nimimerkki: Minäkin haluan kirjoittaa (ei toistaiseksi tavoitettu)
(Päivi Sillanpää-Suvanto, Jyväskylä)

3. sija

Kaunis kaamos

Olen viettänyt Lapissa paljon aikaa eri vuodenaikoina, mutta kaamos on ollut kokematta. Siihenpä tarjoutui tilaisuus viime talvena. Kun marraskuun alussa asetuimme mieheni ja koiran kanssa taloksi Vuontisjärvellä, oli tasaisen harmaata, sellaista harmaata, johon olimme jo tottuneet etelä-Suomen talvina. Tosin sillä erotuksella, että oli lumi maassa. Lähtiessämme etelästä siellä oli röntsä-keli, ei lunta, märkää ja pimeätä. Siellä voi ihailla vain harmaan eri sävyjä. Mutta kauaa ei tarvinnut odottaa, kun alkoi huomata kuinka löytyi muitakin värisävyjä kuin harmaa.

Kaamoksen lähestyessä kävimme vielä katsomassa auringon kultaisia säteitä, kun aurinko kipusi vielä juuri ja juuri tunturin ylle. Kaamos oli kuin talviunille asettumista. Nukuimme pitkään aamulla ja iltapäivisin kaivaiduin peiton alle lueskelemaan, oli turvallista pimeyttä. Paitsi ettei ollut pimeätä. Lumi peitti maan ja tykkylumiset puut olivat kuin muumioita. Kun kuukin vielä kumotti, niin maisema oli varsin valoisa. Täyen kuun aikana oli soma kelkotella potkurilla postin hakuun ja ihastella kimaltelevia lumikiteitä.

Entäs sitten, kun revontulet loimusivat taivaalla. Huikeata värien tanssia. Nykyaikaa, kun eletään, niin olin ladannut puhelimeeni revontuli-apin, joka ilmoitti, että nyt olisi hyvä hetki reposille ja ei kun ulos.

Kovalla pakkasella taivas värjääntyi pastellin punaiseen ja tunturit pastellin siniseen ja puut olivat harsomaisen kuuran peitossa. Oli sanoinkuvaamattoman kaunis näky.

Eräänä päivänä huomasin pihapiirissä valkean palleron hangen päällä ja hetken tarkennettua näköäni, tajusin sen jänikseksi. Se varmaan luotti täysin suojaväriinsä ja mikä ettei. Erotin siitä vain mustat korvien kärjet ja mustat nappisilmät. Pupunen kökötti valoisimman ajan paikoillaan ja häipyi sitten, kun alkoi hämärtymään ja tuli hetki sininen.

Ei ollut pettymys kaamoksen kokeminen. Kiireisen syksyn jälkeen oli ihanaa olla Lapin rauhassa ja nauttia luonnon monimuotoisuudesta ja kauneudesta. Oli niin hiljaista, että lumisateellakin tuntui kuin olisi kuullut hiutaleiden maahan putoamisen.

Ei myöskään ole totta kaamoksen synkkyys, silloinhan sitä näki monia värejä revontulien tai pakkashuurujen muodossa ja taivaanrannan kajastaessa siellä missä auringon olisi pitänyt olla, jos se oli jaksanut nousta tuntureiden takaa.

Kaupungissa ikänsä elänyt miehenikin totesi, että hänellä oli ennakkokäsityksenä kaamoksen pimeys, mutta eihän se pitänyt ollenkaan paikkaansa, hänet yllätti valoisuus ja värien moni kirjo.
Oli upeata, että oli mahdollista kokea kaamos, se oli parhaita hetkiä elämässämme ja sitä on mukava muistella kuvia katselemalla.

Nimimerkki: Karjalan neito
(Tuula Kärkäs, Orimattila)

Nuorten sarja

1. sija

Muutos

Se alkoi minun ollessani kolmentoista vanha. Kun illat alkoivat hiljalleen pimetä, niin kehoni kuin mielenikin reagoi siihen vähitellen. Tulin vahvemmaksi, aistini tarkentuivat ja välillä koko ruumistani kihelmöi kuin olisin istunut muurahaispesässä. Niin on edelleen, se on toistunut tuon syksyn jälkeen joka vuosi, enkä tiedä tuleeko se koskaan loppumaan.

Olin toki huomannut joitain merkkejä jo aiemmin, ne olivat kulkeneet mukanani koko pienen ikäni. Kummallisia väristyksiä ja outoja tuntemuksia, kun pimeys laskeutui joulukuun taitteessa Ivalonkin ylle. Selittämätöntä levottomuutta, joka lisäsi entisestään rauhatonta käytöstäni. Nykyään ymmärrän paremmin lapsuuteni vaikeuksia, mutta en vieläkään tiedä, mistä muutos johtuu.
“Hyvää joululomaa!” huikkaan Hugolle tämän kääntyessä jalkakäytävältä kotiaan kohti ja loikkaan tuuheita oksiaan levittelevän kuusen kohdalta metsän puolelle.

Lumeen on tallaantunut omien askelieni jättämä polku, jota pitkin minulla on tapana kulkea. Muutaman kilometrin tarpomisen jälkeen nousen matalan ojan kautta auratulle ajotielle, mistä kotitalomme jo näkyykin pilkistelemästä muutamien tontin rajalla kasvavien puiden takaa. Vilkaisen postilaatikkoon, minne on ilmestynyt joulukortti mummulta. Kuvassa on oikein kaunis talvinen tunturimaisema ja sen etualalla valoaan hehkuu samanlainen lyhty kuin kotimme ovenpielessä.

“Hei Kuura”, äiti tervehtii astuessani eteiseen, missä lämpö tulvahtaa kasvoilleni. “Hyvä kun tulit, ruoka on ihan kohta valmista.” Nyökkään ja istuudun olohuoneen sohvalle katselemaan tulisijassa tanssivia liekkejä. Kaivan todistuskansion repustani ja tutkin tarkemmin uusinta paperia. Olisihan sitä voinut huonomminkin mennä, mietin hieman pettyneenä syksyn suoritukseeni. Havahdun ajatuksistani, huomatessani miten kuuma olohuoneessa on ja vedän hupparin pois t-paitani päältä.

“No, millainen todistus tuli?” isä kysyy heidän asettuessaan ruokapöydän ääreen.
Välittämättä äidin moittivasta katseesta nousen pöydästä ja nappaan sohvalle jättämäni kansion, jonka ojennan isälle. Tämä keskeyttää syömisensä ja tarkastelee arvosanojen riviä mietteliäs ilme kasvoillaan, joka kuitenkin synkkenee hänen lukiessaan eteenpäin. Myös pikkuveljeni tuo oman todistuksensa näytille.

“Hienoa”, isä toteaa saaden hymyn nousemaan neljäsluokkalaisen kasvoille. “Sinä kyllä voisit Kuura edes yrittää siellä koulussa”, hän murahtaa sitten ilme tuimana. “Saat keväällä päättötodistuksesikin. Numeroiden on ennen sitä parasta alkaa nousta.”

Nyökkään hieman häpeillen, sillä isä on täysin oikeassa. Matematiikassa komeileva kuutonen on kaiken huippu, eikä sitä riitä pelastamaan liikunnasta ansaittu kymppi taikka maantiedon kahdeksikko. Huokaan mielessäni. Viimeinen kuukausi on kulunut aivan muuhun kuin läksyjen lukuun. Olen ravannut pitkin metsiä ja matkannut kauemmas kuin ennen. Lisäksi kohtasin eräänä iltana läheisen tunturin laella kohtalotoverini, nimittäin luokkalaiseni Ingan. Yllätys oli suuri ja molemminpuolinen, sillä olin aina luullut olevani ainoa tällainen, aivan kuten hänkin. Tapaamisemme todensi sen väitteen kertaheitolla vääräksi, ja uskon, että jossain on varmasti vielä muitakin kaltaisiamme. Haluaisin nytkin luvattoman paljon päästä ulos pakkaseen vaeltamaan, mutta ilta on moiseen retkeen aivan liian lyhyt. Ehdin jo harmitella, ettei toiveeni toteudu, kun äkkiä minulla leikkaa. Odotan tunnelman hieman rentoutuvan ja kun olemme jo lopettelemassa ateriaa alan toteuttaa hataraa suunnitelmaani.

“Unohdin kysyä aiemmin, mutta voisinko mennä Hugon luo yöksi?” tiedustelen varovasti. “Joululomakin alkoi, joten huomenna ei ole koulua.”
“Oletteko sopineet siitä jo Hugon ja hänen vanhempiensa kanssa?” äiti kysyy jättäen isän nyrpeän ilmeen huomiotta.
“Joo, ollaan puhuttu siitä pari päivää.”
“Kaipa se sitten käy, olkaa ihmisiksi”, äiti toteaa asiaan sen enempää puuttumatta.
Suuntaan kulkuni pikavauhtia pihan poikki lumivallien väliin aurattua käytävää pitkin ja mäkeä alas puuvajalle. Livahdan sen takaa alkavalle suksien tekemälle latu-uralle ja luikin sitä pitkin metsän suojiin. Vähän matkaa kuljettuani pujahdan laakeaoksaisen kuusen varjoihin, pudotan reppuni sen juurelle ja jätän turhat vaatteet puun kätköihin.

Sen jälkeen kaikki käy helposti. Päästän tukahdutetun tunteen vihdoin valloilleen ja otan yhdellä loikalla susihahmoni muodon. Adrenaliini virtaa lävitseni ja kuuma veri sykkii jäntevissä lihaksissa. Se pakottaa minut juoksemaan. Lähden tutulta latu-uralta kulkemaan omaa reittiäni puiden lomitse nauttien ympäristöstä kaikilla aisteillani.

Aukeampaan maastoon saapuessani tunnen lentäväni. Kaikki neljä tassua kuljettavat minua eteenpäin halki kirkkaan kuun valaiseman maiseman. Pakkastuuli pöyhii turkkia ja kuljettaa kuonooni mitä kiinnostavampia hajuja. Saavun pian joelle ja hidastan vauhtini jolkotteluksi. Rantaa pitkin lähden jäljestämään siitä vain jokin aika sitten kulkenutta jänistä. Kerrankin minulla on koko yö aikaa. Nautin täydestä sydämestäni toivoen, ettei minun koskaan tarvitsisi palata takaisin.
Vietin joulun varsin levottomissa merkeissä, sillä en päässyt kolmeen päivään käymään kunnolla retkilläni. Muutenkin olin ollut muuttumiseni jälkeen parin viime talven kaamoksen ajan kuin tulisilla hiilillä. En voinut jatkaa niin. Parin tunnin iltalenkit eivät riittäneet. Ne olivat vaarallisiakin, sillä kotini lähistöllä asui niin poromiehiä kuin metsästäjiäkin, ja lisäksi tietenkin muita ihmisiä, joten huomatuksi tulemisen riski oli ilmeinen. Silloin tein päätöksen, josta olimme jo aiemmin Ingan kanssa puhuneet. Päätöksen, josta olin aiemmin jänistänyt.

Sinä iltana tapasimme Ingan kanssa joenrannalla. Hänen vihertävät silmänsä loistivat kilpaa yötaivaan revontulien kanssa, ja lumi ympärillämme kimalteli kuin olisi ollut täynnä pieniä timantteja. Kummankin hengitys höyrysi pakkasessa. Inga haukahti ja lähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta ravaamaan erämaata kohti. Sovitin askeleeni hänen tassujensa jättämiin painaumiin. Loikimme yössä yli kaatuneiden puiden runkojen suunnaten kulkumme kohti pohjoista, missä kaamos kestäisi pidempään. Palaisimmeko joskus takaisin? Siitä en tiennyt vielä mitään.

Nimimerkki: Yksinäinen susi
(Eerika Mäki, Laukaa)